perjantai 23. syyskuuta 2011

Mikä on?

Nyt kaikki on tuntunut vastustavan. En tiedä, onko minusta tullut joku hormoonihyrrä, koska viikko-kaksi sitten kävin ihan ylikierroksilla. Kaikki tuntui jotenkin hauskalta, vaikkei mitään erityistä ollut tapahtunut. Olinpa jopa saanut pakit (Kaverista toisin sanoen ei ole kuulunut). Kuitenkin olen vain laulellut iltaisin ja herännyt hymyssä suin. Paras ystäväni erosi poikaystävästään, joten ehkä sitten sen takia otin iloisemman roolin. Yritin kovasti lohduttaa, mutta suuren empatiankykyni vuoksi vollotin hänen puolestaan.

Nyt sitten pari viime päivää olen ollut hermoraunio. Olen tehnyt kouluhommia syksyn alusta asti kauhealla tahdilla. Edellisyönkin vietin lehtiö nenäni edessä, koska kaikki hommat ovat vain kerääntyneet pitkien koulupäivien takia. Stressiä lisää se, että olen jäljessä opiskeluista. Tämä johtuu siitä, että opiskelin aluksi kaksi vuotta alaa, johon en koskaan valmistunut. Enkä haluakaan valmistua. Olen löytänyt oman kutsumukseni.

Lisäksi työpaikat vetävät minua eri suuntiin. Pitäisi varmaan lopettaa yksi työ, mutta olen liian velvollisuudentuntoinen. Kaiken tämän päälle, minulle sattui Eksän kanssa todella ikävä kohtaaminen. Hän oli ihan uskomattoman törkeä. Kaksi vuotta sitten en olisi voinut kuvitella hänen käyttäytyvän minua kohtaan niin.

Kaikki tämä kulminoitui tänään, kun menin keskustelemaan erään opettajan kanssa siitä, kuinka minulla on hänen ja erään toisen opettajan kurssien kanssa päällekkäisyyksiä. Opettaja ei halunnut joustaa poissaoloissa. Itse tunsin toisen kurssin tärkeämmäksi. Siitä seurasi kyynelten nieleskelyä, minkä opettaja varmasti huomasi. Minua nolotti. Kesken keskustelun käännyin opettajaan selin muka pakkaamaan reppua. Oikeasti en vain enään voinut välttyä itkemiseltä. Lähdin nopeasti vessaa kohti.

Itkin vähän. Odotin hetken, että punakka väri kasvoilta häipyisi. Sitten jatkoin seuraavalle tunnille.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Sinä lähdit Pariisiin

Olin päättänyt soittaa Kaverille. Sain parhaalta ystävältäni vahvistuksen asiaan. Olin päättänyt soittavani tiettyyn aikaan. Tiesin, ettei Kaveri olisi silloin töissä. Olisi myös sellainen ilta, ettei puhelua voisi laittaa humalan piikkiin, vaikka puolikkaan rohkaisun otinkin. Minusta tuli hyperaktiivinen puoli tuntia ennen puhelua. Jännitti niin pirusti. Syke vain nousi. Onneksi minulla oli mielessäni nokkela ja hauska aloitus.

Puhelu hälytti. Toivoin, ettei Kaveri vastaisi. Vastasi. Sanoin ovelan aloitukseni, joka ei ihan mennyt perille. Tosi nokkelaa, Sirocco.

Juttelimme 20 minuuttia. Luulen, että saatoin herättää hänet. Välillä oli hiljaista, mutten tiedä, johtuiko se hänen väsymyksestä, puheluni yllätyksellisyydesta vai siitä, ettei hän olisi halunnut minun soittavan. Hänen täytyi lopettaa, koska kaveri oli tulossa käymään. En tiedä, oliko se tekosyy.

Ei jäänyt erityisen hyvä fiilis luureilusta, mutta nyt se on ainakin tehty. Minun ei tarvitse odotottaa tältä mitään. Ei tarvitse olla mieleltään sitounut mihinkään. Ikävä, kun olin jo ehtinyt rakennella odotuksia tälle, vaikkei sitä saisi varmaan myöntää. Silti olen mielissäni siitä, että uskalsin soittaa. En ole varma, sainko tavatessamme ilmaistua mielenkiintoani. Luulen, että nyt se on ainakin tehty. Peli on menetetty. En usko Kaverin soittavan tänne päin.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Jumitus

Minulla ei yllätys yllätys ole mitään erikoista kerrottavaa. Iltaisin ajatukset harhailevat elokuussa. Koulu ei oikein jaksa kiinnostaa. Olisi vain taas ihana olla Kaverin kainalossa.

Emme ole pitäneet ollenkaan yhteyttä. En edes näe siinä mitään järkeä. Välillä leikin ajatuksella, että soittaisin Kaverille. Olisi kiva tietää, että hän ajattelisi minua.

Olen miettinyt, mitä sitten, kun Kaveri palaa kotiseudulleen. Soittaisiko hän minulle? Vai soittaisiko hän entiselle tyttöystävälleen? Kokemuksesta tiedän, että entiset kumppanit on sellaisia, joiden seuraan vain ajautuu. Kaverin ja hänen entisen tyttöystävän suhde myös oli on-off -luokkaa. Ei siis olisi tavatonta, jos heidän välillä kipinöisi vähän eron jälkeen. Olisin tuosta ihan uskomattoman mustasukkainen. Mutta eihä minulla olisi oikeutta sellaiseen. Minähän olen se tukeilija.

Pitäisi oikeasti yrittää nyt unohtaa Kaveri kokonaan. Ei tulisi myöhemmin pettymyksiä. Unohtaminen ei vain ole helppoa, kun yhteine aika vaikutti niin ruusuiselta.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Girls gone wild

Olin lupautunut viettämään tyttöjen iltaa. Jännitti pirusti. Iltaa vietettiin Kaverin entisen tyttöystävän luona.

Kyseinen tyttö laittoi hiukseni. Hän lainasi minulle vaatteitaan. Onko sanomattakin selvää, että huono omatunto alkoi kalvaa? Mustasukkaisuus myös. Tyttö on nimittäin aika ilmestys.

Tyttö ilmoitti, että tänään minulla ja hänellä lähtee käsistä, koska olimme porukan ainoat sinkut. Minusta kyllä tuntuu, että mieli molemmilla oli edelleen kiinni samassa hepussa.

torstai 1. syyskuuta 2011

Comforting sounds

"Oletko syönyt tänään mitään?" kysyi Kaveri soittaessaan minulle. Olin odottanu puhelua jo monta tuntia. Olin ottanut selvää saapuvien junien aikataulut, joten tiesin, milloin Kaveri suurinpiirtein oli huudeilla. Olin myös nälissäni, sillä jännitykseltäni en oikein pystynyt syömään. Tällä menolla voisin laihtua muutaman kilon aika nopeasti. Kaveri sanoi hakevansa meille jotain kiinalaista. Vajaat tunti, ja olimme luonani.

Mutustimme kinkkiruokaa, ja puhuimme Kaverin uudesta työpaikasta. Kaveri siirtyi sängylleni. Itse menin sohvalle. Jotenkin ei tuntunut luontevalta mennä hänen viereensä tällä kerralla. Mies ei tainnut ajatella samoin, sillä hän siirtyi luokseni sohvalle ja suuteli. Kohta hän nosti minut ilmaan, vei sängylle ja heitti alas. Yksi ihana asia Kaverin kanssa peuhimisessa on vaatteiden riisuminen. Se tuntuu tapahtuvan niin hauskasti, vaivattomasti, kiihottavasti. Se on ihan kuin jokin oma pientä tanssikoreografiaa. Aina ihan erilaista. Tällä kertaa mies sanoi, että minun pitäisi riisua rintsikat, koska hän ei kuitenkaan osaisi. Käännyin makaamaan selälleni ja sanoin: "Eikö olisi aika opetella?" Niin lähti liivit ja housut. Kaveri tuli makaamaan päälleni ja siirtyi sormillaan alas. Sitten hän tuli sisälleni.

Kun olimme panneet, kaveri alkoi kysellä viestistä, jonka lähetin. En suostunut vastaamaan, vaikka hän monet kerrat uteli asiaa. Pelkäsin, että mies säikähtäisi, jos sanoisin olevani ihastunut. Niinpä tyydyin kiertelemään aihetta, vaikka Kaveri olikin sinnikäs kyselemään tekstarista. Vietimme päivän taas pussaillen, hipsuttaen sekä jutellen - sängyssä ja alasti tottakai. Sekstailtiin vielä toisen kerran. Otin suihin ja olin päällä. Se oli varmasti yksi parhaista kerroista Kaverin kanssa. Intohimoista.

Puhuttiin toisillemme aika paljon suhdeasioista. Kaveri kiusasi, että minä olisin varmaan vaikea nainen pidemmän päälle. Kielsin asian. Mies sanoi, ettei varmaan tulisi pitkään aikaan paikkakunnalle. Epäilin, että näkisimme seuraavan kerran joulun tienoilla. "Sitähän ei tiedä, vaikka sinulla olisi poikaystävä tai minulla tyttöystävä", Kaveri sanoi. Myönsin asian olevan niin. Minua hiukan harmitti. Olisin halunnut sanoa, kuinka silti tahtoisin nähdä häntä vielä myöhemmin. Ymmärrän, kuinka turhaa sellaisen ajattelu edes on. Kyllä me varmasti näemme vielä, mutta kuka tietää tulevista elämäntilanteista. Sanomattakin on selvää, ettei kumpikaan meistä halua kaukosuhdetta. Ei varsinkaan näin lyhyen "tapailun" jälkeen. Lisäksi ystäväpiiri antaisi siunauksen toimillemme vasta paljon myöhemmin.

Makasimme aivan kiinni toisissamme. Silmät kiinni silittelimme paljasta ihoa. Oli aivan hiljaista. Välillä toinen meistä huokaisi hiukan. Sitten sanoin, että mielestäni hän on ihana. Sanoin, kuinka viestini oli tarkoittanut vain sitä. Tuo oli lähinnä, mitä uskalsin sanoa tunteistani Kaveria kohtaan. Hän sanoi minua ihanaksi.

Kaveri sanoi lähtiessään, kuinka hänellä oli ollut täydellinen päivä. Minä en tuntenut yhtään syyllisyyttä siitä, että hän oli ollut luonani, eikä hyvästelemässä ystäviään. Minulla oli liian kivaa. Suudeltiin, ja kerroin kuinka ihanaa, minulla oli hänen kanssaan ollut. Sitten mies lähti.

Jäähyväiset olivat mitä parhaimmat. Varmasti tulen ikävöimään Kaveria. Jostain syystä minulla kuitenkin on ihan kevyt olo romanssistamme ja sen päättymisestä. Toiveissa tietenkin tällä hetkellä on, että se voisi jatkua jollain toisella paikalla ja ajalla. Muttei sitä tiedä, mitä elämä vielä tuo tullessaan. Äänettömästi sovimme, ettemme soittele toisillemme. En tiedä, kuuluuko Kaverista mitään, jos hän tulee paikkakunnalle käymään. Itse varmasti soittaisin, jos sattuisin matkustamaan hänen lähettyvilleen.

Tuntuu hyvältä, kun tietää toisen välittävän. Tuntuu hyvältä, kun tietää voivansa vielä välittää jostakusta näin paljon. Nyt ei vain tiedä, kuinka pitkälle tällainen ihastuminen kantaa.