Hei kaikille blogia lukeneille.
Viimeisimmästä päivityksestä on noin kaksi vuotta. Enkä muistanut sen jääneen noin dramaattiseksi. En lukenut tekstiä, mutta sen saaneet hyväksymättömät kommentit kuitenkin. Olin unohtanut kirjoittaneeni blogia näinkin pitkään, ajattelin lopettaneeni kirjoittamisen jo pari vuotta aiemmin. Mutta näin nämä asiat unohtuvat.
Kyseinen alkuvuosi oli minulle todella raskas. En muista, avasinko ongelmaani tarkemmin, mutta jäin siis työttömäksi. Olin ollut useammassa työharjoittelussa ja edelleen yliopiston kirjoilla, joten rahaa olisi pitänyt hakea sossun luukulta, sillä opintotukia ei enää tuossa vaiheessa minulla ollut.
Pahinta työttömyyden pelossa oli se, kun ei tuntenut kelpaavansa mihinkään tai kenellekään. Olin aina ajatellut, että kyllä hyvälle ja "reippaalle" töitä löytyy. Laitoin parin kuukauden aikana n. 60 hakemusta. Sitten loppuivat yritykset, joihin olisin voinut enää hakea oman alan töihin. Jälkikäteen ajatellen työttömyyden pelko oli pahempi kuin itse työttömyys. Päivittäiset itkut loppuivan kuin seinään sinä päivänä, kun jäin työttömäksi. Asialle ei vain voinut enää mitään.
Tänään kokeilin muistella sähköpostiosoitettani tälle blogille. Se oli jo nollaantunut. Sitten päädyinkin tänne. Lukiessani kommentteja, tajusin olevani velkaa ainakin parille huolestuneelle.
Haluan kertoa, että minulla on kaikki hyvin. Itseasiassa todella hyvin. Minulla on töitä, olen löytänyt oman intohimoni, olen tutustunut ihaniin ihmisiin, olen deittaillut mitä erikoisempia ihmisiä (Tinder!), muuttanut ja löytänyt sielunkumppanini. Hänestä sen verran, että kyseessä ei ole romanttinen ihmissuhde. Mutta en ole koskaan ennen tavannut ihmistä, joka tekisi minut niin onnelliseksi kuin ystäväni. Me nauretaan, syödään, matkustellaan, juodaan viiniä, tuijotetaan muita ja taas nauretaan. Olen ihmisenä sellainen, joka helposti uppoutuu töihin. Työminä näin perheettömänä, sinkkuna ja jokseenkin urakeskeisenä ihmisenä vaikuttaa mielialaani paljon. Siksi onnistumiset ja epäonnistumiset työpaikalla vaikuttavat valtavasti siihen, mitä ajattelen itsestäni. Tästä syystä on allekirjoittaneen on vaikea olla tyytyväinen, kunnes löydän (työ)paikkani. Se täydellinen on vielä hakusessa.
Harmittaa, että lopetin blogin silloin, kun olin pohjalla. Mulla olisi monta hauskaa ja naurettavaa tarinaa jaettavana.
maanantai 18. tammikuuta 2016
perjantai 24. tammikuuta 2014
Itku pitkästä ilosta
Heipähei! Olen miettiny, missä vaiheessa iloisesta teinistä tuli masentunut ja ehkä jopa katkeroitunut parikymppinen. Onkohan liian myöhäistä puhua parikymppisestä?
Olen lama-ajan lapsi. Lapsuuteni oli loistava, ja opin myös hyvin säästelijääksi. Ensimmäisen kesätyöpaikkani sain 14-vuotiaana. Lukiosta asti olen paiskinut töitä. Nämä on niitä asioita, joita en ole blogissani aiemmin jakanut. Minulle on pienestä asti painotettu, että kaikella työkokemuksella on väliä. Nyt olen tajunnut, että asia ei ole näin. En enää ymmärrä, minkä eteen olen töitä tehnyt. Sen tiedän, että työntekijyydestä on tullut osa minuutta. Olen antanut jokaiselle työnantajalle itselleni kaiken ja vähän enemmän. Työharjoitteluissa on ollut viimeinen, joka lähtee toimistolta, koska muilla työntekijöillä ei ole ollut vastuuntuntoa.
Nyt kun vietän viimeisiä työpäiviä työpaikassani, en voi olla ahdistumatta ja masentumatta. Olen kirjoittanut yli 50 erilaista työhakemusta. Niiden jälkeen olen saanut yhden haastattelun, jossa minulle on ehdotettu palkatonta harjoittelua. Oppisin varmasti paljon 5 opiskeluvuoden ja 1,5 vuoden työkokemukse jälkeen harjoittelusta. Ainakin oppisin kokkaamaan pikkukivistä suoliston kestävän aterian.
Minua ei kiinnosta nuorisotyöttömyystilastot. Olen tajunnut olevani yksi niistä kasvottomista työttömistä, joita itsekin häpeäkseni olen vähän halveksinut. Karma is a bitch.
Olen itkenyt ihan helvetisti. Olen purskahtanut itkuun joka aamu, kun kävelen töihin, joka ilta kun menen nukkumaan, joka kerta suihkussa. Lisäksi itken päivisin, kun minulla ei ole yleisöä. Ehkä kämppikset ovat saattaneet nähdä. Olen kokenut myös orgasmin jälkeisen itkun ensimmäistä kertaa elämässäni. Se oli tulva. Ihan kuin iso pallo olisi kulkenut vatsasta keuhkoihini, pakahduttanut hetkeksi hengityksen ennen kuin se vyörysi ulos.
Olen miettinyt avun hankkimista, koska en kestä tällaista elämää enää. Olen etsinyt puhelinnumeroita netistä, mutta ajatus soittamisesta tuntuu nöyryyttävältä. Yksityiseltä saisi ajan varattua netistä. Mutta kuukausitulojen ollessa alle 300euroa bruttona, en oikein pysty siihen. Valehtelisin, jos sanoisin, että en ole ajatellut itselleni helpompaa keinoa lopettaa tätä ahdistusta.
Olen lama-ajan lapsi. Lapsuuteni oli loistava, ja opin myös hyvin säästelijääksi. Ensimmäisen kesätyöpaikkani sain 14-vuotiaana. Lukiosta asti olen paiskinut töitä. Nämä on niitä asioita, joita en ole blogissani aiemmin jakanut. Minulle on pienestä asti painotettu, että kaikella työkokemuksella on väliä. Nyt olen tajunnut, että asia ei ole näin. En enää ymmärrä, minkä eteen olen töitä tehnyt. Sen tiedän, että työntekijyydestä on tullut osa minuutta. Olen antanut jokaiselle työnantajalle itselleni kaiken ja vähän enemmän. Työharjoitteluissa on ollut viimeinen, joka lähtee toimistolta, koska muilla työntekijöillä ei ole ollut vastuuntuntoa.
Nyt kun vietän viimeisiä työpäiviä työpaikassani, en voi olla ahdistumatta ja masentumatta. Olen kirjoittanut yli 50 erilaista työhakemusta. Niiden jälkeen olen saanut yhden haastattelun, jossa minulle on ehdotettu palkatonta harjoittelua. Oppisin varmasti paljon 5 opiskeluvuoden ja 1,5 vuoden työkokemukse jälkeen harjoittelusta. Ainakin oppisin kokkaamaan pikkukivistä suoliston kestävän aterian.
Minua ei kiinnosta nuorisotyöttömyystilastot. Olen tajunnut olevani yksi niistä kasvottomista työttömistä, joita itsekin häpeäkseni olen vähän halveksinut. Karma is a bitch.
Olen itkenyt ihan helvetisti. Olen purskahtanut itkuun joka aamu, kun kävelen töihin, joka ilta kun menen nukkumaan, joka kerta suihkussa. Lisäksi itken päivisin, kun minulla ei ole yleisöä. Ehkä kämppikset ovat saattaneet nähdä. Olen kokenut myös orgasmin jälkeisen itkun ensimmäistä kertaa elämässäni. Se oli tulva. Ihan kuin iso pallo olisi kulkenut vatsasta keuhkoihini, pakahduttanut hetkeksi hengityksen ennen kuin se vyörysi ulos.
Olen miettinyt avun hankkimista, koska en kestä tällaista elämää enää. Olen etsinyt puhelinnumeroita netistä, mutta ajatus soittamisesta tuntuu nöyryyttävältä. Yksityiseltä saisi ajan varattua netistä. Mutta kuukausitulojen ollessa alle 300euroa bruttona, en oikein pysty siihen. Valehtelisin, jos sanoisin, että en ole ajatellut itselleni helpompaa keinoa lopettaa tätä ahdistusta.
keskiviikko 13. marraskuuta 2013
A Theory of Human Motivation
Hei vain. Olin jo päättänyt lopettaa blogin kaikessa hiljaisuudessaan, koska kirjoitettavaa ei tuntunut olevan. Itseasiassa nytkään minun ei ollut tarkoitus aloittaa tarinoimaan, mutta nyt tuntuu, että pitää päästä purkamaan omia tuntoja.
Miten tämän tauon aikana on mennyt? No, itseasiassa en nyt täysin edes muista, mihin tarinani jäi. En oikeastaan jaksa selvittää sitä. Muistelen, että viimeksi olen kirjoittanut kevään lopussa tai kesän alussa jotain blogiini. Jos kuulumiset kiinnostavat, voin ehkä aloittaa niistä härskeimmistä. Olen saanut seksiä kahdesti. Toin eräänä kesäiltana yhden naisen kotiini, ja peuhailimme. Olemme ehkä käyneet treffeillä. En ole ihan varma, pitäisikö niitä kutsua treffeiksi, mutta olemme käyneet lounaalla ja elokuvissa. Elokuvissa emme tosin olleet kahden.
Toisena kertana toin erään miehen luokseni. Hän oli oikein ihana, komea ja hauska. Ei meillä suoranaisesti mitään kunnon flirttiä ollut, mutta mukavaa höpöttelyä kuitenkin. Pantiin, ja jännitin sitä ihan helvetisti. Olin todella huono. Jännitin niin paljon. Mies lähti aamulla ennen kuin nousin itse ylös. Ei siitä mitenkään paha maku jäänyt, mutta tajusin, että olisin ollut ihan yhtä tyytyväinen, jos olisin jättänyt hänet kotioven ulkopuolelle. Tästä herätys siihen, että mun yhdenillan jutut voisivat olla lopullisesti ohitse. Lisäsin miehen face-kaveriksi, ihan vain koska ahdistuin ajatuksesta, että panin sitten ihmistä, jota en koskaan näe enää. No, ihan kuin se olisi ollut ensimmäinen kerta. Mutta se oli ensimmäinen kerta kun en pitänyt ajatuksesta. Olen kuitenkin menettänyt neitsyyteni pojalle, jonka olen nähny vain silmäykseltä jälkikäteen. Se on vain huvittanut minua.
Tämän hetkisestä seuraelämästä sen verran, että mitään ei ole tapahunut. Olen tosin uskomattoman ihastunut varattuun mieheen. Näen häntä päivittäin töissä. Kyllä, varattu työkaveri. Hyvä ja huono puoli tässä on, että työsopimukseni loppuu parin kuukauden päästä. Hyvä siksi, että teoreettisesti suhteemme voisi alkaa silloin. Huono siksi, että tuskin kuulen hänestä sitten enää kuin satunnaisesti. Sydämeni särkyy pelkästä ajatuksesta. Olen tavallaan ollut todella onnellinen, että olen tutustunut häneen. Ihanaa, että on joku, josta haaveilla.
Nyt voisin palata aiheeseen, miksi tulinkin kirjoittamaan tänne. Olen ollut valtavan surumielinen viime viikon. Sain kuulla, että työsopimustani ei jatketa, ja olen siitä todella stressaantunut. Tämä taloustilanne ei houkuta työnantajia, ja olen saanut tämänkin vuoden köyhäillä ja tehdä puoli-ilmaisia töitä. Eräs ystäväni kysyi, että mistä olen haaveillut tulevaisuudessani. (Työkaveristani tietenkin.) Totta puhuen jäin miettimään kysymystä. Tajusin, että ei tässä ole tullut haaveiltua mistään aikoihin. Päähäni palasi lukion kolmion muotoinen kuvaaja Maslowin tarvehierarkiasta. Muistelen, että jossain kuvaajan alimmassa lohkossa taisi olla jotain perustarpeita kuten ruokaa ja rakkautta. Mietin, mihin asti oma kolmioni voisi täyttää. Ilmaa, ruokaa, unta, ystävyyssuhteita ja perhe. Siinäpä ne taitavat olla. Kaukana siintää jotkut omat hullut unelmat työpaikasta, seksistä, rakkaudesta, terveydestä ja itsensä toteuttamisesta.
Olikohan tässä tarpeeksi itsesääliä tälle illalle? Joskus kuvittelin, että se on omasta tahdosta ja toimeliaisuudesta kiinni, mitä saavuttaa elämässä.
Miten tämän tauon aikana on mennyt? No, itseasiassa en nyt täysin edes muista, mihin tarinani jäi. En oikeastaan jaksa selvittää sitä. Muistelen, että viimeksi olen kirjoittanut kevään lopussa tai kesän alussa jotain blogiini. Jos kuulumiset kiinnostavat, voin ehkä aloittaa niistä härskeimmistä. Olen saanut seksiä kahdesti. Toin eräänä kesäiltana yhden naisen kotiini, ja peuhailimme. Olemme ehkä käyneet treffeillä. En ole ihan varma, pitäisikö niitä kutsua treffeiksi, mutta olemme käyneet lounaalla ja elokuvissa. Elokuvissa emme tosin olleet kahden.
Toisena kertana toin erään miehen luokseni. Hän oli oikein ihana, komea ja hauska. Ei meillä suoranaisesti mitään kunnon flirttiä ollut, mutta mukavaa höpöttelyä kuitenkin. Pantiin, ja jännitin sitä ihan helvetisti. Olin todella huono. Jännitin niin paljon. Mies lähti aamulla ennen kuin nousin itse ylös. Ei siitä mitenkään paha maku jäänyt, mutta tajusin, että olisin ollut ihan yhtä tyytyväinen, jos olisin jättänyt hänet kotioven ulkopuolelle. Tästä herätys siihen, että mun yhdenillan jutut voisivat olla lopullisesti ohitse. Lisäsin miehen face-kaveriksi, ihan vain koska ahdistuin ajatuksesta, että panin sitten ihmistä, jota en koskaan näe enää. No, ihan kuin se olisi ollut ensimmäinen kerta. Mutta se oli ensimmäinen kerta kun en pitänyt ajatuksesta. Olen kuitenkin menettänyt neitsyyteni pojalle, jonka olen nähny vain silmäykseltä jälkikäteen. Se on vain huvittanut minua.
Tämän hetkisestä seuraelämästä sen verran, että mitään ei ole tapahunut. Olen tosin uskomattoman ihastunut varattuun mieheen. Näen häntä päivittäin töissä. Kyllä, varattu työkaveri. Hyvä ja huono puoli tässä on, että työsopimukseni loppuu parin kuukauden päästä. Hyvä siksi, että teoreettisesti suhteemme voisi alkaa silloin. Huono siksi, että tuskin kuulen hänestä sitten enää kuin satunnaisesti. Sydämeni särkyy pelkästä ajatuksesta. Olen tavallaan ollut todella onnellinen, että olen tutustunut häneen. Ihanaa, että on joku, josta haaveilla.
Nyt voisin palata aiheeseen, miksi tulinkin kirjoittamaan tänne. Olen ollut valtavan surumielinen viime viikon. Sain kuulla, että työsopimustani ei jatketa, ja olen siitä todella stressaantunut. Tämä taloustilanne ei houkuta työnantajia, ja olen saanut tämänkin vuoden köyhäillä ja tehdä puoli-ilmaisia töitä. Eräs ystäväni kysyi, että mistä olen haaveillut tulevaisuudessani. (Työkaveristani tietenkin.) Totta puhuen jäin miettimään kysymystä. Tajusin, että ei tässä ole tullut haaveiltua mistään aikoihin. Päähäni palasi lukion kolmion muotoinen kuvaaja Maslowin tarvehierarkiasta. Muistelen, että jossain kuvaajan alimmassa lohkossa taisi olla jotain perustarpeita kuten ruokaa ja rakkautta. Mietin, mihin asti oma kolmioni voisi täyttää. Ilmaa, ruokaa, unta, ystävyyssuhteita ja perhe. Siinäpä ne taitavat olla. Kaukana siintää jotkut omat hullut unelmat työpaikasta, seksistä, rakkaudesta, terveydestä ja itsensä toteuttamisesta.
Olikohan tässä tarpeeksi itsesääliä tälle illalle? Joskus kuvittelin, että se on omasta tahdosta ja toimeliaisuudesta kiinni, mitä saavuttaa elämässä.
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Lounari
Minua kiinnostaa tietää, miten määritellään treffit? En ole ihan varma, onko pian sellaiset. Koska ne tuli sovittua aivan epähuomiossa ja ne ovat ruokiksen aikana, ne eivät taida olla sellaiset? Ruokailuseurani on kyllä todella kuumaa tavaraa. Oikeastaan hämmennyn, kun en pysty katsomaan kyseistä henkilöä silmiin. Alkaa nimittäin posket punottamaan liikaa.
No, jos joku teistä lukijoista voi tietää, niin paljastakaa toki, onko kyseessä lounastreffit vai pelkkä lounasseura. Juttelin nimittäin kyseisen miehen kanssa, ja paljastui, että työpaikkamme sijaitsevat kovin lähekkäin. Siihen minä sitten heitin tomerasti: "Hienoa, saan sitten lounasseuraa!" Jatkoimme vielä pitkään keskustelua muista asioista ja seurassamme oli tosiaan muitakin. Kuitenkin ennen poistumistaan herra ehdotti, että voisimmeko mennä syömään päivänä X. No, tottakai suostuin!
Miten minusta tätä kirjoittaessa tuntuu yhä vakaammin, että ne eivät ole treffit. Mutta saa kai tyttö haaveilla?
maanantai 6. toukokuuta 2013
New Tunes
Haudihau!
Elossa ollaan. En ole jaksanut päivittää blogia, koska olen elänyt elämäni kiireessä. Nyt on aikamoisia elämäntapamuutoksia luvassa, mutta niistä en halua täällä puhua. Mutta seuraava kuukausi tulee olemaan hektinen.
Sen sijaan sosiaalinen statukseni ei ole muuttunut. Tämän kiireen keskellä on juurikaan ole ehtinyt miesmetsälle. Kurjaa, mutta eiköhän siihenkin ole tulossa muutosta!
Itseasiassa olen tiuhaan jutellut Facessa yhden miehen kanssa. Olemme tunteneet jo vuosia, mutta mitään ei ole välillämme tapahtunut. Välimatkaakin välillämme on noin puoli Suomea. Naamiskeskustelut alkoivat ihan kasuaalisti, kun hän taisi kutsua minut yhteen tapahtumaan. Sen jälkeen olemmekin jutelleet muutaman kerran viikossa useita tunteja. Flirttiä - joo. Mutta vähän epämääräistä kuitenkin. En ole varma, olenko hänelle se äijämuijafrendi, mikä tunnun monelle miekkoselle olevan. No, näemme pian. Harmi vain, että tämän hetkinen asumisjärjestelyni on vähintäänkin mutkikas.
Mutta stay tuned! Blogi virittäytyy kesäaikaan, kevätkiimaan ja lämpeneviin ilmoihin. :)
Elossa ollaan. En ole jaksanut päivittää blogia, koska olen elänyt elämäni kiireessä. Nyt on aikamoisia elämäntapamuutoksia luvassa, mutta niistä en halua täällä puhua. Mutta seuraava kuukausi tulee olemaan hektinen.
Sen sijaan sosiaalinen statukseni ei ole muuttunut. Tämän kiireen keskellä on juurikaan ole ehtinyt miesmetsälle. Kurjaa, mutta eiköhän siihenkin ole tulossa muutosta!
Itseasiassa olen tiuhaan jutellut Facessa yhden miehen kanssa. Olemme tunteneet jo vuosia, mutta mitään ei ole välillämme tapahtunut. Välimatkaakin välillämme on noin puoli Suomea. Naamiskeskustelut alkoivat ihan kasuaalisti, kun hän taisi kutsua minut yhteen tapahtumaan. Sen jälkeen olemmekin jutelleet muutaman kerran viikossa useita tunteja. Flirttiä - joo. Mutta vähän epämääräistä kuitenkin. En ole varma, olenko hänelle se äijämuijafrendi, mikä tunnun monelle miekkoselle olevan. No, näemme pian. Harmi vain, että tämän hetkinen asumisjärjestelyni on vähintäänkin mutkikas.
Mutta stay tuned! Blogi virittäytyy kesäaikaan, kevätkiimaan ja lämpeneviin ilmoihin. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)