Kasvukipuja

Joskus mietin, mikä on pehmittänyt minut. Lapsena minua varmaan kuvailtiin herkäksi. Itkin helposti. Olin erittäin hyvä koulukiusauksen kohde. Ehkä siksi olinkin sitä. Jotain tapahtui, ja yläasteelle mennessä olinkin jo aikamoinen rääväsuu. Niistä ajoista olen tasaantunut, mutta silti edelleen sanon sellaiset asiat suoraan, jotka muiden mielestä voivat tuntua ikäviltä. Otan helposti ohjat käsiini.

Muutama vuosi sitten olisin varmaan voinut sanoa, etten ole ikinä itkenyt katsoessani surullista elokuvaa. Nyt en voi katsoa yleensä edes hömppäleffoja itkemättä. Dokumentitkin tuijotetaan vesivallin läpi. Kun kuulen koskettavan kappaleen, sydäntä särkee. Itkin kun paras ystäväni erosi unelmiensa miehestä. Tajusin, että kaikki tämä ei johdu hormoonitasapainon järkkymisestä. Tiedän nyt, mitä tarkoitetaan sillä, kun sanotaan, ettei nuori artisti voi tulkita kappaletta. 17-vuotiaalla ei vain ole tarpeeksi elämänkokemusta.

Olen aina ollut empaattinen ja tunteellinen ihminen. Ennen en vain ole voinut samaistua rakkauselokuviin, torjuntoihin, kuolemaan, hullaantumiseen, hylkäämiseen. Kai tämä on osa jokaisen ihmisen kasvuriittejä, että tarinat alkavat koskettaa.

Ihanaa vuotta 2012. :)